Tex Willer Petri Hiltusen tähtäimessä

25.09.2015 Tri Tuomio

Suomalaisista lännensarjakuvan tekijöistä ylivoimaisesti tunnetuin ja tuotteliain on Petri Hiltunen. Villiä länttä ja sen mytologiaa harrastavalla herralla on ollut sillä saralla monta rautaa tulessa, joista mainittakoon Lännen Korkeajännitys Herrasmieskostaja, sioux-intiaaneista kertovat mahtialbumit Vala auringolle ja Aavetanssi sekä Tex Willerin harrastajille tutussa ja nostalgiamielessä rakkaassa liuskaformaatissa toteutettu Kalkkaro-sarja. Tri Tuomio sai tietoonsa, että tältä realistisen toimintasarjakuva hidalgolta on jäänyt Tex Willerin perusjulkaisun seuraaminen olemattomalle huomiolle, joten asiantilahan piti korjata. Kymmenen tämän vuoden ensimmäistä numeroa kolahti siis Hiltusen postilaatikkoon. Pian sen jälkeen sanavalmiilta mieheltä irtosi seuraava kommentaari Tex Willlerin nykykuosista. Nauttikaa!

Vuoden 2015 Tex Willerit Petri Hiltusen tähtäimessä

Kersana Tex Willeriä tuli luettua joka numero. Rehellisyyden nimessä, silloin 70-luvulla lehdessä saattoi myös tapahtui melkein mitä vaan! Tyypillisten intiaanien ja meksikolaisten bandiittien ohella sankariamme vastassa saattoi olla lentävällä lautasella liikkuva liskomies, paholaiselta voimansa saava velho tai meteoriitin mukana maahan saapuneet verta imevät tappajakaktukset.

Pääasia oli kuitenkin kovaksi keitetty lännenviihde. Meno oli todellakin aika armotonta moneen aikalaiseen verrattuna. Siinä missä Pecos Bill, Buffalo Bill tai Kapteeni Miki eivät koskaan tappaneet ketään, ampui rangerimme kovilla ja kohti. Kuulustelut Tex hoiti hakkaamalla vastaantulijaa turpaan, kunnes tämä liversi kaiken. Eikä koskaan turhaan, aina uhrilta tietoa myöskin löytyi.

80-luvulla lukeminen jäi, ja vuosien varrella on tullut seurattua lähinnä yksittäisiä tarinoita, jättikirjoja ja Maxi-Texejä. Nyt Tri Tuomion pyynnöstä tartuin uusimpaan vuosikertaan, ja katsoin miten vanha keltapaita on muuttunut. Vai onko mitenkään?

Numerot 1 ja 2

Vuoden aloitti Kiristäjä, Giovanni Brozzon todella komeasti piirtämä klassinen lännenseikkailu. Varsinkin karut maisemat hivelevät silmää. Hyvässä ja pahassa tämä on juuri sitä kamaa jota kuvittelitkin saavasi näiden kansien välissä. Kit Carson manailee ”Suuri Potifar”, nyrkit puhuvat ja pyssyt laulavat! (Potifar muuten oli egyptiläinen faaraon hoviherra ja henkivartijain päämies ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Ettäs tiedät)

tex1

Ensi silmäyksellä siis mikään ei näytä muuttuneen. Luodit sanovat yhä zip osuessaan, meksikolaiset ovat kieroja ja kapakassa piipahtaminen johtaa nopeasti nyrkkitappeluun. Kuitenkin, jos aivan tarkkoja ollaan, niin Tex ystävineen ei tunnu viljelevän yhtä värikkään rasistisia ilmauksia vastustajistaan kuin joskus menneinä vuosina.

Numerot 3 – 5

Aamukahvi meinaa kuitenkin korahtaa väärään kurkkuun numerossa kolme. Mitä hemmettiä? Texhän on väreissä! Enhän minä ole antanut lupaa mihinkään tämmöiseen! Järkytys kuitenkin laimenee nopeasti, kun huomaa että kyseessä on useiden eri tekijöiden lyhyistä tarinoista koostuva kokeilu.

Vaikka segmenttien taso vaihtelee, on suorastaan virkistävää lukea tällaisia miniseikkailuja. Yleensähän yhteen kertomukseen saadaan uppoamaan kevyesti reilut kaksisataa sivua, ja 30-sivuinen stoori ei sinällään ole lyhyt millään muulla kuin Tex Willerin mittapuulla.

Muutenkin huomaa että vanhaa muottia on haluttu potkia. Vain yksi kirjoittaja ottaa mukaan edes Kit Carsonin, muuten sankarinne ratsastelee ypöyksin. Yksinäisen rangerin edesottamuksissa irtoaa ihan erilaista dynamiikkaa kuin toverijoukon toilailuissa. Miestä ei ole kuitenkaan haluttu irrottaa liian kauas juuriltaan, eikä yhtään repäisevän revisionistista tulkintaa ole eksynyt joukkoon.

Konnajoukon viimeinen1

Ehkä silmiinpistävin ero väritarinoissa on veren näyttäminen. Perinteisesti sarjoissa luodit ovat uponneet siististi konniin rikkomatta paitaa, vanhojen lännenleffojen perinteitä kunnioittaen. Nyt kun punainen näkyy, niin konnista tussahtelee suorastaa peckinpahilaisia purskahduksia. Varsinkin tarinassa Konnajoukon viimeinen valkoiseen lumihankeen leviää kauniita karmiininpunaisia läikkiä.

Konnajoukon viimeinen2

Seuraava pitkä tarina Delta Queen jatkaa väreissä, mutta se taas vaikuttaa enemmän mustavalkoiselta taiteelta joka on jälkikäteen väritetty sangen innottomasti. Vain ehkä jopa entistä reippaammin räiskähtelevä hurme kertoo piirtäjän olleen tietoinen tulevasta formaatista.

Mukana on taas koko remmi, ja kaikki saavat liberaalisti paljon omaa ruutuaikaa. Tex roiskii luodikolla, Tiger hiiviskelee, Kit Willer on taas vankina ja Carson manailee ”Kautta Josafatin parran!” (Josafat oli Juudan neljäs kuningas, raamatun Kuninkaiden kirjassa. Ettäs tiedätte!)

Kirjoittaja Boselli yrittää sangen kunnianhimoisesti sekoittaa tarinaansa useita eri osapuolia, rotuja, kulttuureja ja toimijoita, mutta suhteellisen vähäinen sivumäärä ja kangistuminen tuttuihin Tex-kaavoihin torpedoivat kiinnostavan alkuasetelman. Loppu tulee liian nopeasti ja helposti. Tämän kattauksen heikoin tarina, millä mittapuulla tahansa.

delta queen

Numerot 6 – 8

Sen takia onkin erikoista, että vaikka seuraavakin tarina on Mauro Bosellin käsialaa, se kilahtaa mittarin kärkeen heti ensi lukemalta! Syvyyksien käärmeihmiset muistuttaa jälleen niistä muinaisaikojen villimmistä vuosista, olemalla H.P. Lovecraftin tuotannolle kumartava kauhutarina.

Suosikkihahmoni meksikolainen salatieteiden asiantuntija El Morisco tarvitsee jälleen rangereiden apua. Ystävykset kärsivät aluksi heille tyypillisestä kollektiivisesta muistinmenetyksestä ja huolimatta lukuisista yhteisistä seikkailuista yliluonnollisia vastustajia vastaan, ovat sankarimme valmiita leimaamaan Moriscon pelot silkaksi taikauskoksi. Onneksi he päättävät kuitenkin auttaa tuttavaansa, ja niin alkaa kutkuttava ja nopeatempoinen seikkailu halki Meksikon kohti Durangon osavaltion eteläosien suoalueella sijaitsevaa rappeutunutta kartanoa. Diegon sukua painaa kirous, jonka laatu paljastuu vasta pikkuhiljaa…. vaikka tarinan nimi saattaa antaa jo hiukan osviittaa.

käärmeihmiset1

Malariaa kuhiseva viidakko, synkät alkuasukkaat ja sokkeloinen sukulinna luovat hienot puitteet tummasävyiselle tarinalle. Alessandro Piccinelli piirtää penteleen hyvin, jälki on pikkutarkkaa ja ilmeikästä. Juoni alkaa iskevästi, ja jännite säilyy yli suvantokohtienkin. Lopun kliimaksi käydään jo niin suurilla kierroksilla, ettei lukija meinaa penkillä pysyä. Napakymppi!

käärmeihmiset2

Numerot 8 – 10

Lukukimaran päättää nimellä Verenkarvainen kuu alkava pitkä kokonaisuus, myöskin Bosellin kynästä. Edellisen tarinan vanhanmalliseen menoon otetaan nyt etäisyyttä, ja Texistä on jälleen tehty yksinäinen kulkija. Raakuudessaan ja realistisuudessaan stoori muistuttaa enemmän toista lännensarjaa, Ken Parkeria. Myös Corrado Mastantuonon luonnosmaisempi piirrosjälki vahvistaa tuota mielikuvaa.

charvez1

Aluksi tutustutaan nuoreen Willeriin, joka vasta aloittelee rangerina. Komanssit (joita tarinassa kutsutaan amerikkalaisittain Comancheiksi) ovat kaapanneet Ada-tytön, ja hänet pitäisi hakea takaisin, hinnalla millä hyvänsä. Pelastusretkikunta onnistuukin, mutta ilkeä intiaanipäällikkö Charvez jää hautomaan kostoa Texille muille ryhmän henkiin jääneille.

Kuudentoista vuoden kuluttua hän lopulta iskee, kaapaten Adan synnyttämän puoliverisen Daniel-pojan, oman raiskauksesta syntyneen esikoisensa. Jälleen lähtee partio matkaan, mutta hyvin suunniteltu kosto tuhoaa takaa-ajajan toisensa jälkeen. Löytyykö älykkäälle ja intiaanimagiaa harjoittavalle raakalaiselle pysäyttäjää?

Verinen kertomus onnistuu erinomaisesti jännityksen luomisessa, se oikeasti synnyttää illuusion siitä että sankarimme voivat epäonnistua. Arpinen Charvez on pelottava vastus ja saa jopa kivikovan lainvartijan epäilemään mahdollisuuksiaan. Kaiken kaikkiaan kovan kaliiberin seikkailu, joka on jonkun verran velkaa Robert Aldrichin westernille Ulzana – Verinen apassi, vuodelta 1972.

Kokonaisuudessaan sanoisin että yksi vanhimmista pyssymiehistämme on edelleen selvästi hyvässä vedossa, ja pitää lukea näitä lehtiä enemmänkin vastaisuudessa.

Petri Hiltunen 18. 9. 2015 Helsinki

Avainsanat